RAAMATTUKIRJEOPISTO

“Tunnetko Raamattusi”?

Oppijakso 10

Hengellinen mahti

Danielin näky maailmanvalloista

Sen jälkeen, kun Nebukadnessarille oli näytetty mahtava näky maailmanhistorian kulusta, myös profeetta Danielille näytettiin historian kulku. Jumalanmiesten ymmärrys on kuitenkin erilainen kuin valtiomies Nebukadnessarin. Kuten jokainen tunnistaa yhdellä silmäyksellä jalot metallit niin kuin kulta, hopea jne., Danielkin näki maallisten valtojen luonteen. Ne ovat verrattavissa verenhimoisiin petoeläimiin. Siksi Danielille näytettiin asioita, joihin valtiomiehellä ei olisi ollut ymmärrystä.

“Näin sanoi Daniel: “Minä näin näyssäni yöllä, miten taivaan neljä tuulta panivat valtameren äkkiä kuohumaan. Merestä nousi neljä suurta eläintä, kaikki erilaisia. Ensimmäinen oli kuin leijona, ja sillä oli kotkan siivet. Minun katsellessani siltä revittiin siivet ja se nostettiin maasta ja pantiin seisomaan kahdelle jalalle kuin ihminen, ja sille annettiin ihmisen sydän. Ja katso, oli toinen eläin, karhun kaltainen, joka seisoi toisella suunnalla, ja sillä oli kolme kylkiluuta suussaan hampaitten välissä. Sille sanottiin: `Nouse, syö paljon lihaa`. Vielä minä näin, että oli kolmaskin eläin, kuin pantteri, jolla oli neljä linnunsiipeä selässään, ja sillä eläimellä oli neljä päätä, ja sille annettiin valta. Ja vielä minä näin yöllisessä näyssäni, että oli neljäs eläin, pelottava, kauhistuttava ja hyvin väkevä. Sillä oli suuret rautaiset hampaat ja se söi ja ruhjoi kaiken ja tallasi tähteet jalkoihinsa. Se oli erilainen kuin aikaisemmat eläimet, ja sillä oli kymmenen sarvea” (Dan. 7: 2-7).

Nämä neljä eläintä kuvaavat samaa asiaa kuin kuvapatsas Nebukadnessarin unessa (Dan. 7: 17, 18).

Pieni sarvi

Daniel näki pienen sarven työntyvän esiin viimeisen eläimen kymmenen sarven joukosta. Tämä kuvaa uuden seikan ilmestymistä raamatulliseen profetiaan. Eri kuvauksissa törmäämme aina uudelleen tähän epäjumaliseen ja antikristilliseen valtaan. Siksi meidän on ehdottomasti tiedettävä, mistä sitä pitäisi etsiä. Meille on annettu sen vuoksi riittävästi tietoa, mihin se liittyy. Tämä pieni sarvi herätti jo Danielissa erityistä mielenkiintoa:
“Sitten minä halusin saada selvän tiedon neljännestä eläimestä, joka oli erilainen kuin kaikki muut, hyvin pelottava, jonka hampaat olivat rautaa ja kynnet pronssia, joka söi ja ruhjoi kaiken ja tallasi tähteet jalkoihinsa. Halusin myös tietää niistä kymmenestä sarvesta, jotka olivat sen päässä, ja vielä siitä sarvesta, joka kasvoi esiin ja jonka tieltä putosi pois kolme sarvea, tuosta sarvesta, jolla oli silmät ja suuria sanoja puhuva suu ja joka näytti muita sarvia suuremmalta. Minun katsellessani tuo sarvi ryhtyi sotaan pyhiä vastaan, ja se voitti heidät ja piti heitä vallassaan, kunnes Ikiaikainen saapui ja Korkeimman pyhät saivat oikeutensa ja tuli hetki, jolloin pyhät ottivat haltuunsa vallan. Ja minulle vastattiin: – `Neljäs eläin tarkoittaa neljättä valtakuntaa, joka on syntyvä maailmaan. Se valtakunta on erilainen kuin muut valtakunnat, ja se syö koko maailman ja tallaa ja murskaa sen. Ne kymmenen sarvea ovat kymmenen kuningasta, jotka tulevat hallitsemaan sitä valtakuntaa. Heidän jälkeensä nousee vielä yksi. Hän on erilainen kuin edelliset ja kukistaa kolme kuningasta. Uhmaten hän puhuu Korkeinta vastaan, tuhoaa Korkeimman pyhiä ja pyrkii muuttamaan juhla-ajat ja lain. Korkeimman pyhät annetaan hänen armoilleen ajaksi, kahdeksi ajaksi ja puoleksi ajaksi. Mutta oikeus on istuva tuomitsemaan, ja hänen valtansa otetaan häneltä pois, se tuhotaan ja hävitetään lopullisesti” Dan 7: 19-26).

Kuvaus viittaa Roomaan

Julma neljäs eläin on epäilemättä Rooman maailmanvallan symboli. Tuntomerkit sopivat siihen parhaiten. Kymmenen sarvea vastaavat Danielin 2:ssa luvussa kuvailtua kymmentä varvasta.
“Ne kymmenen sarvea ovat kymmenen kuningasta, jotka tulevat hallitsemaan sitä valtakuntaa …” (Dan. 7: 24).

Ne ovat ne kymmenen Euroopan valtiota, jotka muodostuivat kansainvaellusten jälkeen. Näiden valtioiden joukkoon tulee “pieni sarvi”, jolla on erityinen valta.

“Kansainvaelluksista ja Rooman raunioista muotoutui kokonaan uusi valtioiden järjestys, joiden keskipisteenä on paavin istuin. Tämä saa uuden edellisistä täysin poikkeavan aseman. Länsimaiden uudet kristilliset keisarikunnat olivat paavien luomia ja ylläpitämiä. Paavi käytti apukeinonaan asioiden tilaa, kansojen ja ruhtinaiden tahtoa ja yleistä mielipidettä. Näillä keinoilla hän pyrki siihen, että häntä kohdeltaisiin ylimpänä “erotuomarina” eurooppalaisessa seurakuntaelämässä. Hän pyrki olemaan kristillisen kansanoikeuden jakaja ja suojelija. Hän pyrki olemaan kansainvälisten riitojen sovittelija, ruhtinaiden ja valtioiden välittäjä, rauhan aikaansaaja sotaa käyvien valtioiden välillä. Lähetistä tuli suuri hengellis-maallinen tribunaali (tuomioistuin). Lyhyesti: Koko länsimainen kristillisyys rakentui tiettyyn ajatukseen vallasta, jonka huipulla olisi paavi ja keisari, joita kuitenkin jatkuvasti enenevässä määrin pidettäisiin muiden yläpuolella olevana” Kirche und Kirchen, sivu 32)..

Roomalainen paavius edustaa sitä pientä sarvea.

Hän häpäisee Korkeinta

Luther sanoo tästä asiasta: “Myöhemmin hän (paavi) antoi nimetä itsensä maanpäälliseksi jumalaksi, oikeastaan jumalien jumalaksi, herrojen herraksi, kuninkaiden kuninkaaksi, ei tavalliseksi ihmiseksi. Kristus puolestaan on Jumala ja ihminen. Tämä Hän haluaa olla ja silti Hänet korotettiin” (Luther zu Daniel 12).

Meidän aikoihimme asti paavi on antanut puhutella itseään “pyhäksi isäksi”, vaikka Jeesus sanoi:
“Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän , joka on taivaissa” (Matt. 23: 9).

Samoin kaikki paavit kutsuvat itseään “Jumalan Pojan sijaiseksi”. Kun vertaamme paavien elämää Jumalan Pojan elämään, ei jää epäselväksi, kuka Korkeinta häpäisee.

Taistelee Jumalan pyhiä vastaan

Ketkä ovat Jumalan pyhiä? Jokainen tosi uskossa elävä Jumalan seurakunnan jäsen. (Katso Ef. 4: 12 ja Ilm. 14: 12). Vuosituhansien ajan on paavillinen Rooma käynyt katkeraa taistelua toisinuskovia vastaan. Ajatelkaamme vaikkapa waldeeneja, hugenotteja Ranskassa tai määriläisiä veljiä. Pahamaineisena Bartholomeuksen yönä yksin Pariisissa murhattiin 50.000 uskovaa. Kuten Hus ja Hieronymus, tuhansia poltettiin polttorovioilla kerettiläisinä. Redenbacher kirjoittaa tästä sivulla 399: “Siellä täällä tunkeutuivat inkvisiittorit yllättäen taloihin; kaikki, joilta löydettiin jotain epäilyttävää, heitettiin kamalaan vankityrmään. Piinaavimmilla kidutuksilla heidät pakotettiin tunnustautumaan kerettiläisiksi ja sitten heille julistettiin kuolemantuomio polttoroviolla. Tämän täytyi maallisten vallanpitäjien suorittaa, sillä kirkko ei vuodata verta! Lukemattomina paloivat polttoroviot ja teloituksista tuli yhä suurempia juhlatilaisuuksia, joissa oli läsnä korkeampia herroja ja tavallista kansaa. Toisia odotti elinkautinen vankeus”.

Muuttaa ajan ja lain ( Dan. 7:25)

Se, että paaviudella on osuutensa ajan muuttamisessa, käy ilmi tosiasioista. Meillä on ollut vuodesta 1685 lähtien gregoriaaninen kalenteri. Se on saanut nimensä paavi Gregor XIII: n mukaan, joka otti sen käyttöön. Jo paljon aikaisemmin kirkko muutti pyhä- ja juhlapäiviä, tosin Rooman keisarin avustamana. Näin jo vuonna 321 jKr. sunnuntai asetettiin raamatullisen sapatin tilalle. Siten muutettiin neljättä käskyä (2. Moos. 20: 8-11). Sapatin päivän sijaan sanottiin “sinun tulee pyhittää juhlapäivä”. Toinen käsky, jossa kiellettiin kuvien valmistaminen ja kunnioittaminen, jätettiin kokonaan pois. Tämä kai siksi, että kirkot haluttiin täyttää kuvilla ja patsailla. Käsky “älä tapa” selitettiin, että se koski vain yksityiselämää. Inkvisitio, ristiretket ja muut sodat tulkittiin usein jopa pyhiksi asioiksi.

Sen aika toimia

Meille on kerrottu myös aika, miten kauan paavinvalta kestää.
“… Korkeimman pyhät annetaan hänen armoilleen ajaksi, kahdeksi ajaksi ja puoleksi ajaksi” (Dan. 7: 25).
Tämä aika esiintyy Raamatussa seitsemän kertaa joko kolmena ja puolena aikana tai vuotena, 42:na kuukautena tai 1260:nä päivänä (Ilm. 13:5; 12:6). Tässä on kyseessä profeetallinen aika. Profetioissa yksi päivä tarkoittaa todellisuudessa yhtä vuotta (Hes. 4:5,6; 4. Moos. 14:34). Näin ollen kyseessä on 1260 vuotta. Tuon mittaisen ajan jakson ajan paavius hallitsi rajoittamatta ja julmasti vainosi toisinuskovia. Jos meidän laskelmamme on oikein, tuon mittainen tarkka ajanjakso täytyy löytyä historiasta. Sille täytyy löytyä selkeä alku- ja loppuajankohta. Kun luemme historiaa, näemme, että keisari Justinian määräsi vuonna 533, että Rooman piispa on kaikkien kirkkojen ylin johtaja. Tämä määräys saattoi tulla voimaan vasta vuonna 538, kun itägoottilaiset antoivat sille sinettinsä. Kun profeetallisen ajanjaksomme alku oli vuonna 538, 1260 vuoden jakso johtaa vuoteen 1798. Silloin on täytynyt Rooman vainoamiseen perustuva valta murtua.

Historia kertoo, että vuonna 1798 Napoleonin kenraali Berthier voitti kirkkovaltion, julisti Rooman tasavallaksi ja otti paavi Pius VI:n vangiksi. Paavi kuljetettiin Valenceen (Ranskaan), jossa hänet vuonna 1799 tapettiin. Monet uskoivat, että paavius loppui. Se oli saanut kuolettavan haavan, josta sen tulisi kuitenkin vielä parantua.
“Minä näin, että yksi pedon päistä oli saanut surmaniskun mutta haava oli parantunut. Koko maailma ihmetteli petoa ja lähti seuraamaan sitä” (Ilm. 13: 3).

Mitä me tähän asti olemme saaneet havaita, sen osoittaa meille menneisyys. Raamatullinen profetia on täyttynyt, mutta se osoittaa meille myös, millainen osuus tällä hengellisellä vallalla tulee olemaan historian lopussa. Raamattu osoittaa meille, millainen valtiollinen valta Rooman päämääränä on johtaa. Kaikkina aikoina Rooma on käyttänyt valtiollista valtaa tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Meidän on sen vuoksi tarkkaavaisesti tutkittava raamatullista sanomaa, ja seurattava sen toteutumista.
“Maailman historia tuntee kaksi aikaa, jolloin kristittyjä on vainottu. Toinen on vanha pakanallinen Rooma ja toinen inkvisiitio. Kumpi näistä on ollut kauheampi, siitä ei ole epäilystäkään. Kestonsa, tapansa ja toimintansa vuoksi inkvisiittoreiden teot ylittävät sen, mitä Nero ja Diokletianus tekivät” (Graf v. Hoensbroech).
“Kristillistä uskoa tulee puolustaa, ei sillä, että tapetaan, vaan sillä, että kuollaan… Jos haluat puolustaa uskontoa verellä, kidutuksilla ja pahalla, tämä ei ole puolustusta, vaan likaa ja ylivaltaa” (Lactantius).