Oppijakso 13 – Pyhä aika

Home|Raamatun tutkistelu|Oppijakso 13 – Pyhä aika
Oppijakso 13 – Pyhä aika 2016-12-21T07:45:58+00:00

RAAMATTUKIRJEOPISTO

“Tunnetko Raamattusi”?

Oppijakso 13

Pyhä aika

Eikö enää ajan mukaan?

Sana “pyhä” on tuskin paikallaan liikuttamaan selviytyneiden ja valistuneiden ihmisten sisintä. Monet voivat kuvitella sillä tuskin enempää kuin vanhaa, pölyttynyttä kirjaa, haalistunutta kuvaa tai halkeillutta patsasta. Jotain taaksejäänyttä, mennyttä aikaa.

Jumalan sana opettaa meille, että me olemme pyhän Jumalan kanssa tekemisissä: “… Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Jumala, Kaikkivaltias! Hän oli, hän on ja hän on tuleva” (Ilm. 4: 8).
Syntinen ihminen ei voi Hänen kirkkauttaan ja pyhyyttään kohdata (Jes. 6: 3-5). Herra haluaa kuitenkin pyhityssuunnitelmansa tapahduttua asua ihmisten kanssa. Tämä on ollut uskovien toivo kaikkina aikoina (Psalm. 17: 15; Joh. 14: 1-4; Ilm. 21: 3, 4). Sen vuoksi ihmisen tulee olla valmis pyhittymään.

“Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina” (Ef. 1:4).
Jeesus pyytää meidän puolestamme Isältä:
“Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus” (Joh. 17: 17).

Sapatti – pyhittäytymisen merkki

Kristuksen veren ja Pyhän Hengen työn lisäksi meille on annettu pyhittäytymistä varten sapatti (Hebr. 13:12; 1. Piet. 1:2).
“Pitäkää kunniassa sapatti ja määräykset, jotka olen siitä antanut, sillä sapatti on sukupolvesta toiseen oleva merkkinä liitosta, jonka minä olen teidän kanssanne tehnyt. Siitä muistatte, että minä, Herra, olen erottanut teidät omaksi kansakseni” (2. Moos. 31:13).
Siitä ajasta, joka meille on annettu, Jumala on joka viikko varannut yhden päivän. Se on 7. päivä – jota kutsutaan myös sapatiksi. Sen päivän Jumala on pyhittänyt luomistyönsä päätteeksi ja antanut siunauksen sille päivälle.
“Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään” (1. Moos. 2: 2, 3).

Kun Siinain vuorella annettiin kymmenen käskyä, sisältyi niihin myös käsky sapatista.:
“Muista pyhittää lepopäivä. Kuutena päivänä tee työtä ja hoida kaikkia tehtäviäsi, mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti. Silloin et saa tehdä mitään työtä, et sinä eikä sinun poikasi eikä tyttäresi, orjasi eikä orjattaresi, ei juhtasi eikä yksikään muukalainen, joka asuu kaupungissasi. Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on, mutta seitsemännen päivän hän lepäsi. Sen vuoksi Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen” (2. Moos. 20: 8-11).

Tänä päivänä Jumalan lasten tulee viettää yhteydessä Isän kanssa. He ovat keskeyttäneet silloin maalliset työnsä ja antautuvat sinä aikana asioiden pariin, joilla on ikuisuus arvo.

“Sapatti, joka säädettiin maailmalle merkiksi siitä, että Jumala on Luoja, on merkkinä myös siitä, että hän on Pyhittäjä. Voima, joka loi kaiken, on voima, joka luo sielun uudelleen hänen kaltaisekseen. Niille, jotka pyhittävät sapatin, sapatti on pyhityksen merkki. Totinen pyhitys on sopusointua Jumalan kanssa, samaistumista häneen luonteenominaisuuksien puolesta. Se saadaan kuuliaisuudesta niille periaatteille, jotka luovat kuvan hänen luonteestaan. Ja sapatti on kuuliaisuuden merkki. Joka sydämestään noudattaa neljättä käskyä, se noudattaa koko lakia. Hän pyhittyy kuuliaisuuden kautta (Todistusaarteita, osa 3, sivu13).

Sapatti Uudessa Testamentissa

Monet kristityt katsovat, että Uuden Testamentin sapatti on sunnuntai. Koska Jeesus nousi kuolleista viikon ensimmäisenä päivänä, se on korotettu lepopäiväksi. Tämän vahvistamiseksi on tuotu esiin joitakin paikkoja Kirjoituksista, joiden perusteella on keskusteltu, että viikon ensimmäinen päivä voidaan kohottaa lepopäiväksi. On totta, että sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä. Mutta katsokaamme, miten asia oli Jeesuksen ja apostolien aikana:
“Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagoogaan. Hän nousi lukemaan” (Luuk. 4: 16).

Tästä näemme, että Jeesus tapansa mukaan meni sapattina jumalanpalvelukseen. Myös ristiinnaulitsemisen jälkeen opetuslapset seurasivat tätä esimerkkiä:
“Oli valmistumispäivä, sapatti oli juuri alkamassa. Naiset, jotka olivat Jeesuksen kanssa tulleet Galileasta, lähtivät Joosefin mukaan. He näkivät, kuinka Jeesuksen ruumis pantiin hautaan. Palattuaan kaupunkiin he hankkivat tuoksuvia öljyjä ja voiteita, mutta sapatin he viettivät levossa lain käskyn mukaan” (Luuk. 23: 54-56).

Kun Jeesus puhui Jerusalemin hävityksestä (se tapahtui vuonna 70 jKr) ja maailman lopusta, Hän antoi seuraavanlaisen kehotuksen:
“Rukoilkaa, ettette joutuisi pakomatkalle talvisaikaan tai sapattina” (Matt. 24: 20).
Hän ei halunnut, että Hänen omansa menettäisivät tälle päivälle tarkoitetun siunauksen edes yhtä kertaa. Monia kertoja Herra on jakanut tälle päivälle erikoisen siunauksen parantamalla sairaita (Matt. 12: 10-13; Luuk. 13: 10-17). Tosin juutalaiset ja lainoppineet eivät hyväksyneet tätä Jeesuksen tapaa.
“Ja Jeesus sanoi heille: ‘Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten'” (Mark. 2: 27).

Miten saattoivatkaan parannetut iloita tästä sapatin siunauksesta. Yhä vieläkin Herra rauhoittaa tämän päivän siunauksellaan. Kaikki, jotka huomioivat tämän päivän oikealla tavalla, tulevat saamaan osansa taivaan siunauksesta.

Sapatti ja apostolit

Kuten Herrasta, niin myös apostoleista, erityisesti Paavalista kirjoitetaan, että he menivät säännöllisesti sapattisin synagogaan. Hän piti tästä tavastaan kiinni myös pakanallisissa maissa.
“Ja tapansa mukaan Paavali meni sinne. Kolmena sapattina hän keskusteli heidän kanssaan pyhien kirjoitusten pohjalta” (Apt. 17: 2). Jos lähettyvillä ei ollut synagoogaa, he pitivät jumalanpalveluksen taivasalla. “Sapattina menimme kaupungin ulkopuolelle joen rantaan; arvelimme, että siellä olisi rukouspaikka. Istuuduimme sinne ja puhuimme naisille, joita siellä oli koolla” (Apt. 16: 13).
Tässä sapattijumalanpalveluksessa veden äärellä Paavali voitti ensimmäisen eurooppalaisen, Lyydian, purppuranmyyjän, evankeliumille.

Apostolit eivät kokoontuneet ainoastaan juutalaisten kanssa, vaan myös pakanoiden kanssa, jotka eivät olleet tottuneet juhlimaan sapattia (Apt. 13: 42-44).

Miten sunnuntai tuli

Jo oppijaksossa 12 saimme lukea, että kymmenen käskyä eivät ole menettäneet velvoitettaan. Siihen sisältyy myös sapatti. Profeetta Daniel sai jo nähdä, miten antikristillinen mahti, joka ilmestyy, muuttaa ajat ja lain (Dan. 7: 25).

Jo ensimmäisinä vuosisatoina jKr. kristilliseen kirkkoon tuli yhä enemmän pakanallisia tapoja. Ne antoivat yllykkeen muuttaa “juutalaisten sapatin”. Sen paikalle esitettiin auringon päivää, jota pakanat viettivät. Se oli sunnuntai. Keisari Konstantin sääti vuonna 321 jKr. ensimmäisen sunnuntailain. Sen takana oli itse katolinen kirkko. Se halusi jopa osoittaa, miten suuri vaikutusvalta sillä oli. Arkkipiispa Reggio sanoi Trientin konsiilissa 18.1.1562 seuraavaa: “Sapatti, kuuluisin päivä laissa, voidaan jättää huomiotta herranpäivänä. Tämä ja muu sellainen Kristuksen saarnasta ei lakannut, sillä Hän sanoo, ettei Hän tullut lakia lakkauttamaan, vaan täyttämään, vaan kirkon auktoriteetti on sen syrjäyttänyt”.

Kardinaali Faulhaber kirjoittaa paastonaikakirjeessään 26.2.1950: “Kirkko on hylännyt vanhanliiton sapatin, viikon viimeisen päivän Herran päivänä ja asettanut sapatin tilalle viikon ensimmäisen päivän, sunnuntain”.

Mitä seurauksia sillä on, kun ihminen tekee omia käskyjään? Herra itse sanoo selvästi:
“Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä” (Matt. 15: 9).

Kukaan ei voi palvella kahta Herraa

Kun seuraamme sapatin ja sunnuntain alkuperää, huomaamme täysin selvästi, että ne ovat täysin eri lähteistä lähtöisin. Sapatin alkuperä on taivaan ja maan luomisessa. Ajatelkaamme maailman luomista; se vaatii sapatin lepoa (2. Moos. 20: 11).Sunnuntain alkuperä on pakanallisessa auringon palvomisessa. Kaikkina aikoina se on ollut vastakohta todelliselle palvonnalle (5. Moos. 17: 2-5).

Vanhan Israelin aikana varoitettiin kaikenlaisista epäjumalan palvelemisesta. Samasta asiasta puhutaan Uudessa Testamentissa.
“älkää ryhtykö epäuskoisten aisapariksi. Mitä tekemistä on keskenään oikeudella ja vääryydellä, mitä yhteistä on valolla ja pimeydellä” (2. Kor. 6:14)?

Kaikkina aikoina on ollut pieni vähemmistö, jotka uskaltavat kohdata pitkälle menevää erilaisuutta ja haluavat palvella yksin Jumalaa. Jeesus sanoo:
“Ei jokainen, joka sanoo minulle: ‘Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon. Monet sanovat minulle sinä päivänä: ‘Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.’ Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: ‘En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!'” (Matt. 7:21-23).
Kaikkina vuosisatoina on ollut kuitenkin ihmisiä, jotka – toisinaan myös salaisesti – ovat eläneet Jumalan tahdon mukaan. Maailman kaikissa maissa on ryhmiä ja seurakuntia, jotka noudattavat “uskonkuuliaisuutta”. Tänään tämä kutsu kuuluu heille. Miten he päättävät elää? Tulevatko he pian olemaan seuraavia, jotka antavat Jumalalle päättäväisesti paikan elämässään? Ajattelevatko he, kun Herra sanoo: “Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” (Matt. 6: 24)

 

Oppijakson 13 kysymykset