Oppijakso 14 – Älä tapa!

||Oppijakso 14 – Älä tapa!
Oppijakso 14 – Älä tapa! 2016-12-21T07:45:57+00:00

RAAMATTUKIRJEOPISTO

“Tunnetko Raamattusi”?

Oppijakso 14

Älä tapa!

Mitä tällä tarkoitetaan?

Tietyt uskonnolliset piirit opettavat jatkuvasti, että 6. käsky (Raamatussa se on 6. käsky, 2. Moos. 20: 13, Katkismuksessa 5., koska siitä on jätetty 2. käsky pois) tarkoittaa, että jos on epäystävällinen kanssaihmisille tai käyttää haukkumasanoja heitä kohtaan, tämä käsky on jo silloin rikottu (Matt. 5: 21, 22).
Nämä samat uskonnolliset piirit eivät näe siinä mitään vääryyttä, jos kristityt sodan puhjettua noudattavat isänmaallista velvollisuuttaan ja osallistuvat ase kädessä kansanmurhaan. Jeesus ei tarkoittanut tämänlaatuista uskonnollista etiikkaa. Hän sanoi fariseuksille:
“Te sokeat oppaat! Hyttysen te siivilöitte, mutta nielaisette kamelin” (Matt. 23: 24).
Ei ihme, että tällainen tekopyhyys on tehnyt kristikunnasta epäuskottavan.

Muut filosofoivat yhä vielä tekopyhästi tämän käskyn merkityksestä, että se ei olisi tarpeeksi selvä.

Sodat vanhan liiton aikana

Keskusteltaessa sodan tai sotapalveluksen oikeutuksesta viitataan aina vanhaan Israeliin. Heidän johtajiensa, tuomariensa ja kuninkaidensa aikana käytiin osittain kiivaita ja julmia sotia. Usein itse Jumala antoi käskyn käydä jonkun kuninkaan kimppuun tai tuhota joku kansa (4. Moos. 21: 32-35; 5. Moos. 20: 10-18). Tässä yhteydessä tulee kuitenkin ajatella, että Jumala käytti Israelia kurituskeinona turmeltuneille kansanosille. Niin kuin Hän itse rankaisi turmeltunutta ihmiskuntaa Nooan aikana tai hävitti Sodoman ja Gomorran, Israelin täytyi toimeen panna jumalallinen oikeudenmukaisuus. Tämä sai tapahtua ainoastaan jumalallisesta käskystä ja silloin, kun pahuuden mitta todella oli täysi (1. Moos. 15: 16). Silloin, kun Israel itse eli laittomuudessa ja epäjumalanpalveluksessa, muiden kansojen piti rangaista heitä sodalla. Jo Daavidin piti kokea, että Jumala ei pitänyt sodankäyntiä ideaalikeinona. Koska hän kävi monia sotia, hän ei saanut rakentaa temppeliä (1. Aik. 22: 8). Kun Jesajalle näytettiin Messias profeetallisessa näyssä, kutsui hän Häntä “Rauhanruhtinaaksi”:
“Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan. Oikeus ja vanhurskaus on sen perustus ja tuki nyt ja aina. Tämän saa aikaan Herran Sebaotin pyhä kiivaus” (Jes. 9: 4-6).

Täydellisyyden tilan Jesaja näki näin:
“Hän, Herra, ratkaisee kansanheimojen riidat, hän jakaa oikeutta kaikille kansoille. Niin taotaan miekat auranteriksi ja keihäät vesureiksi. Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan eikä harjoittele sotataitoja” (Jes. 2: 4).

Sotia ja verenvuodatusta tapahtuu vain langenneessa, Saatanan hallitsemassa maailmassa (Ilm. 16: 14). Kun profeetta Jesaja taas sai näyn ja näki uudelleen perustetun Jumalan valtakunnan, hän huomasi siellä rauhan jopa eläinkunnassa (Jes. 11: 5-11).

Ja rauha maassa

Noin lauloivat enkelit Betlehemissä, kun Jeesus syntyi.
“…Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa” (Luuk. 2:14).

Vielä vaikeampaa kuin sotataito, on taito oppia elämään rauhassa ja säilyttämään rauha. Jeesus, suuri Opettaja, johdattaa meidät rauhan korkeakouluun. Tämä ei tarkoita vain rauhaa kansojen kesken, vaan rauhaa elämän joka alueella. Tämän tunsivat apostolit ja alkukristityt:
“…ilmoitti hyvän sanoman rauhasta, jonka Jeesus Kristus on tuonut …” (Apt. 10: 36).
Hänellä oli käsitys ongelman juurista. Itsekkyys, kärsimykset ja viha ovat sotien syynä. Se on kiistämätön tosiasia. Ne ovat vastakohtia yhteishengelle ja rakkaudelle.
“Teille on opetettu: `Silmä silmästä, hammas hampaasta `. Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinua mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta” (Matt. 5: 38-42).

Tässä meille on annettu epäilemättä vaikein tehtävä. Jos joku on sitä mieltä, että se joka ei taistele, on pelkuri, voimme viitata hänelle yrittävämme toteuttaa tätä Jeesuksen käskyä. Koska Kristuksen valtakunta ei ole maallinen valtakunta, ei sitä pystytä aseillakaan saamaan aikaan. Jeesus sanoi Pilatukselle:
“… Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, etten joutuisi juutalaisten käsiin. Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä” (Joh. 18: 36).

Sen vuoksi Jeesus kielsi Pietariakin käyttämästä asetta:
“Silloin Jeesus sanoi hänelle: `Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu” (Matt. 26: 52).

Monille kristityille on tullut sellainen katsantokanta, että Jumalan valtakuntaa saa puolustaa vain hengellisillä aseilla, maallista isänmaata sitä vastoin lihallisilla aseilla. Tämä käsitys on kuitenkin yhtä skitsofreeninen kuin monien niin sanottujen kristittyjen elämä. He eivät voi yhtyä apostolin sanoihin:
“Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee” (Hebr. 13: 14).

Pääosalle kristityistä ei voi vielä sanoa, että he elävät kahden maailman välissä, sillä he pysyvät kannassaan ja ovat päättäneet pitäytyä nykyiseen maailmanjärjestykseen.

Uskon taistelu

Saatanan lankeamisen jälkeen tämä taistelu on ollut olemassa. Se alkoi taivaassa (Ilm. 12: 7). Sitä paitsi sitä käydään monella rintamalla. Meidän omassa sydämessä, kuten myös kanssakäymisissä toisten ihmisten kanssa. Tässä taistelussa me tarvitsemme myös aseita:
“Taisteluaseemme eivät ole ihmisten aseita, vaan niillä on Jumalan antama voima tuhota linnoituksia. Me kaadamme kumoon järjen päätelmät” (2. Kor. 10: 4).
(Ef. 6: 10-18 voi tutkistella lisää kristityn asevarusteista).

Ensimmäisinä vuosisatoina kristityt ymmärsivät tämän asian oikein. Tästä osoituksena Celsuksen ja Origenesin (vuonna 248 jKr.) välinen keskustelu: “Jos kaikki tekisivät kuin kristityt, keisari olisi pian yksin ja viraton. Asiat maassa joutuisivat lyhyessä ajassa villien ja inhottavien barbaarien käsiin. Siksi kristittyjen täytyy seistä keisarin rinnalla. Heidän tulee tukea häntä, jotta hän voisi täyttää virkansa velvollisuudet. Heidän tulee kantaa asetta, ja jos tulee hätä, heidän tulee mennä sotakentälle ja olla hänen joukkojensa johdettavina”. Tähän sanoi Origenesis: “Me olemme saaneet Jeesukselta kehotuksen särkeä miekkamme, joilla toteutimme tarkoitusperämme ja kävimme vastustajiemme kimppuun ja me taomme vesureiksi keihäämme, joilla aikaisemmin palvelimme taisteluissa. Sillä me emme nosta miekkaamme enää toista kansaa vastaan, emmekä enää opettele sotimaan, sen jälkeen, kun meistä on tullut rauhan lapsia Jeesuksen kautta, josta on tullut johtajamme kotimaan sijasta. Me tuemme keisaria hengellisellä asevarustuksellamme rukoilemalla apua. Mutta heille, jotka haluavat pitää välttämättömyytenä yhteisen hyvän vuoksi mennä sotaan ja murhata, muistutamme, että myöskään heidän omat pappinsa eivät ryhdy sotilaiksi, sillä jumalisuus vaatii puhtaat kädet. Kuulostaako järkevältä? Miten paljon järkevämpää on, että kun muut ovat sodassa, me pappeina ja Jumalan palvelijoina otamme osaa siihen sotajoukkoon, jossa säilytämme kätemme puhtaina ja rukoilemme oikeudenmukaisuutta asioihin, oikeudenmukaista kuningasta ja hänelle siunausta…” (Kirche, Krieg, Kriegdienst, sivut 20, 21).

Monista kirjoituksista, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme asti, voimme nähdä, miten kristityt ensimmäisinä vuosisatoina suhtautuivat tähän kysymykseen. Niinsanotussa egyptiläisessä kirkkojärjestyksessä sanotaan: “Jos joku on vastaanottanut viran, jossa hänellä on valta tappaa tai, joka on sotilas, häntä ei pidä ottaa seurakunnan jäseneksi”

Eräs kristitty sanoi vastauksessaan: ” Ei tappaminen tee jumalattomaksi, vaan jumalaton tappaa; se on niin, koska hänellä ei ole Jumalaa… En voi suorittaa sotapalvelusta, en voi tehdä pahaa, sillä olen kristitty”.

Lactantius sanoi: “Vanhurskas mies ei saa olla sotilas; sillä vanhurskaus itse on hänen sotilasarvonsa”

Dignath-Duren totesi: “Sotilasmarttyyrit eivät ole pikkuasia, vaan marttyyrihistorian keskipiste”. Tämä on kokemus, jonka me olemme joutuneet näkemään uudelleen kahdessa maailmansodassa. Suurin osa joutui marttyyreiksi, koska he kieltäytyivät sotatehtävistä. Tällä he eivät osoita vähempää rohkeutta kuin muut sotilaatkaan. Vain päämäärä, minkä vuoksi he kuolivat, oli erilainen.
Seuraavanlaista toteaa E. G. White: Saatana iloitsee sodasta, sillä se aikaansaa pahimmat sielun kärsimykset, suurimmat paheet ja vereen hukkuneet uhrit. Hänen tarkoituksensa on kiihottaa kansat sotaan toisiaan vastaan. Tällä tavoin hän saa ihmiset vieraantumaan siitä, miten merkityksellinen työ on valmistautua vastaanottamaan Jumalan päivä.

Niille, jotka taistelevat Kristuksen asian puolesta – vaikka marttyyrinä kuolemalla – kuuluvat apostoli Paavalin sanat elämäntoivosta:
“Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään” (2. Tim. 4: 7, 8).

Runo

Minä taistella tahdon ja voittaa
niin paljon kuin voimia saan.
Vaan kristityn tykkien saarna
saa minut vaikenemaan.Sana Jeesuksen ei milloinkaan
neuvo verta vuodattamaan.
Kuin pakanat viidakon muinoin
käytte kansoja tuhoamaan.Vielä tänäänkin Allahin vuoksi
käydään pyhiä vainoamaan.
Meillä Odinia ei ole tänään
eikä Walhallan jumalaa.

Olkaa vapaita, vilpittömiä,
totuutta puolustakaa.
Tekopyhyyttä minä vihaan
sekä hurskasta vainoajaa.


Oppijakson 14 kysymykset